Jalat maassa, sydän taivaassa

Olen kuullut läpi elämäni puhetta Jeesuksen takaisin tulosta. Lapsena koin Jeesuksen takaisin tulon hieman jännittävänä, mutta samalla mukavana asiana. Silloin pääsisin lentämään Jeesuksen luo, ja silittämään Hänen kanssaan kesyä leijonaa kultakaupungin liepeillä olevalle kukkaniitylle. Olin jo tuolloin uskossa Jeesukseen ja tiesin, että Jeesuksen tulo olisi onnen päivä Häneen uskoville ihmisille.

Nuorena aikuisena aloin kokea ahdistavia tunteita Jeesuksen takaisintuloa kohtaan. Halusin päästä ennen sitä toteuttamaan unelmiani, joita kenellä tahansa nuorella tässä elämässä on. Ajattelin, että Jeesuksen pikainen paluu merkitsisi sitä, että minun elämäni loppuisi ennen kuin se olisi edes kunnolla päässyt alkamaan. Minusta tuntui, että vasta silloin, kun olisin ikääntynyt ja lähes joka ikävaiheen tässä elämässä nähnyt, voisin alkaa kaivata Jeesuksen takaisintuloa.

Nuoren uskovan arjen täyttivät kaverit, opiskelu, harrastukset ja toiminta seurakunnassa. Jeesus oli kuitenkin mukana elämässäni edelleen, ja pyysin Häneltä usein apua rakentaakseni tulevaisuutta tässä maailmassa.  Ajatukseni ja unelmani suuntautuivat pääasiassa ammattiin, perheeseen, hankintoihin ja harrastuksiin. Torjuin ikuisuusulottuvuuden ajatuksistani, jottei se häiritsisi elämääni. 

Iankaikkisuustoivo olisi minulla uskon myötä ”jemmassa” – ikään kuin varalla, jos jonakin päivänä olisi pakko kuolla tai tulla ylöstemmatuksi täältä pois. Minulle riitti, että uskoni auttaisi minua rakentamaan tänne maan päälle itselleni yltäkylläistä elämää. Uskoin jopa lapsellisesti siihen, että Jeesus varjelisi minut kaikilta elämän vastoinkäymisiltä.

 Kun sitten niin ei tapahtunut, putosin haavelinnoistani maahan rytinällä. ”Missä olet Jumala?”, ”Etkö rakasta enää minua?”, ”Onko sinua edes olemassa?”, ”Miksi sallit minulle tätä ja tätä?”. Jouduin kohtaaman ajatuksen kuolemasta ja ikuisuudesta, ja se pelotti minua suunnattomasti. Koko siihenastinen uskonelämäni ja muulle kuin Jumalan sanalle rakentamani käsitykset räjäytettiin maahan. Olin ollut muuttumassa ihmiseksi, joka on pannut toivonsa Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi ja unohtanut ikuisuuden. Paavali kuvaa tällaisia ihmisiä kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammaksi! (1. Kor. 15: 19).

Olin tullut muovailtavaksi savenvalajan pöydälle, koska Hän näki, että savi oli menossa pilalle. Olin alkanut unohtaa ajatuksistani matkani määränpään, ja siksi etsin tarkoitusta elämälleni sinänsä hyvistä, mutta tärkeysjärjestyksessä toissijaisista asioista.

Omien käsitysteni räjäytystyömaalla tartuin pitkästä aikaa Raamattuuni kuin janoinen ja nälkäinen. Sana alkoi elää ja puhua juuri minulle - toisin kuin koskaan aiemmin. Muistin uudelleen ikuisuuden ja määränpääni. Löysin uskonnollisen haaleuden sijaan Jeesuksen, hänen verensä ja voittonsa Golgatalla ja minulle tuli suuri halu tehdä parannusta.  Tajusin, että elämä Jeesuksen seurassa täällä maan päällä voisi olla enemmän, kuin mitä olin siihen asti kokenut, jos asettaisin sydämeni, ajatukseni ja kiinnostukseni Häneen tämän maailman asioiden sijaan. Herran viitoittamalla tiellä olisi monia mielenkiintoisia asioita ja tehtäviä odottamassa siihen asti, kuin Hän tulee takaisin.

Tänään olen yhä se sama savi, se sama ihminen valajan kädessä, mutta elämäni on nyt sisäisesti rikkaampaa kuin ennen, sillä tiedostan, mihin olen matkalla ja kuka on elämäni Herra ja suurin rakkaus. Jalkani ovat maan pinnalla ja iloitsen elämästäni tässä ajassa, mutta sydämen silmät katsovat samalla odottaen määränpäähäni taivaaseen, josta rakas kuninkaani Jeesus on tulossa takaisin!