perjantai 16. lokakuuta 2015

Riittääkö se minulle?


Tein lomamatkan pääkaupunkiseudulle tarkoituksenani katsella siellä nähtävyyksiä ja palata kotiin muutamaa kokemusta rikkaampana. Tuosta matkasta muodostuikin kaiken edellä mainitun ohella matka omaan sisimpääni ja nyt, loman jo päätyttyä ymmärrän, että matka sisimpääni ei ole loppunut. Halusin tai en – tulen hetki hetkeltä yhä tietoisemmaksi siitä, että sydämeni lokeroihin on pesiytynyt suuri määrä ahneutta ja rahanhimoa – asioita, joita en koskaan tahtonut sieltä löytäväni.

Se tunne, kun ajat toistasataa kilometriä ja pysähdyt nälkäisenä syömään huonekaluliikkeen ruokalaan kymmenen lihapullan annosta, joka on selkeästi halvempi kuin huoltoasemien á la carte -annokset. Koet onnistumisen tunteen, kun loma on vasta alussa ja selviydyt ensimmäisestä ruokailusta mahdollisimman halvalla. Muutaman euron säästö antaa mukavan turvallisuuden tunteen loppulomaa ajatellen – jos vaikka tuolle rahalle tulisi muuta, vielä tärkeämpää käyttöä. Kun tarjottimet on viety pois ja astelen kohti liikkeestä poispäin vieviä liukuportaita, katseeni osuu ihastuttaviin keittiö- ja olohuonekalusteisiin. Haluan viipyä hetken tuossa unelmieni paikassa, jossa kaikki on niin harmonista, uutta ja kaunista. Pyyhkäisen kädelläni keittiön sileää pöytätasoa ja huokaisen. Kuvittelen itseni ja perheeni tuohon maailmaan… Sisustusten hintalaput osuvat hetken kuluttua silmiini ja ne muistuttavat minua karulla tavalla siitä tosiasiasta, miksi kävimme juuri täällä säästämässä ruokakuluissa. Pian olenkin jo valmis jatkamaan matkaa. Tahdon vain unohtaa kaiken näkemäni, sillä silmieni kautta tullut aistiärsyke on kuohauttanut sisimmästäni esiin jotain epämukavaa. Jonkin epämääräisen tunteen, joka alkaa työntää pois kiitollisuuttani.

Pääkaupunkiin päästyäni olen haltioissani rajattomien mahdollisuuksien avaruudesta, joka silmieni eteen avautuu. Silmiini sinkoilee näköhavaintoja punaisista ”ale-” ja ”sale-”kylttejä vaateliikkeiden näyteikkunoissa. Näen toinen toistaan houkuttelevampia tuotteita ja huomaan, kuinka alan yhtäkkiä ”tarvita” sitä ja tätä. Tuntuu siltä, että olisin ehkä onnellisempi, jos saisin hankittua mukaani jotain uutta kotiin viemiseksi.

Nähtävyyksiä katsellessani meidät yllättää ajoittain sadekuuro. Kuluneen kesän säät eivät ole olleet järin helteiset ja aurinkoiset. Näen taivaalla lentokoneen ja alan ajatella, minne se on matkalla. Kenties etelään, johonkin lämpimään? Niin...sinnehän mekin olemme usein haaveilleet, mutta...

Epämukava tunteeni voimistuu. Yhtäkkiä koen, että juuri minä tarvitsisin tuota matkaa - juuri nyt! Ja juuri minä ansaitsisin saada omakseni kaiken sen tarjonnan paljouden, joka silmieni eteen avautuu. Mihin kiitollisuuteni ja tyytyväisyyteni katosi?

Haluan yhtäkkiä vimmatusti asioita, joita minulla ei ole varaa hankkia. Alan harmitella sitä, että minusta ei tullutkaan määrätietoista business-haukkaa, joka olisi osannut pelata korttinsa paremmin, ja kartuttanut tähän mennessä riittävästi maallista mammonaa tavoitteidensa saavuttamiseksi. Olen ärtynyt ja kateellinen.

Saavun kadunkulmaan odottamaan jalankulkijoille suunnattua vihreää valoa. Havaitsen vierelläni kerjäläisen maassa istumassa, pieni kuppi kädessään. Olen yhtäkkiä vaivaantunut ja neuvoton. Kerjäläisen elämän todellisuus iskeytyy silmieni eteen. Hän istuu siinä kenties joka päivä saadakseen hyvällä tuurilla vain pari lanttia perheensä elättämiseen. Häntä katsotaan halveksuen ja hänen kerjäämistään pidetään ärsyttävänä.

Kuitenkin hän on ihminen, jolle kuuluisi samat elämisen perusoikeudet kuin meille muillekin. Miksi hän ei voi koskaan saada enempää? Miksi sitten minä, hänen näkökulmastaan yltäkylläisyydessä elävä, kaiken tarpeellisen ja monen tarpeettoman tavaran omistava kansalainen ansaitsisin saada itselleni vielä enemmän?

En saa näkymää kerjäläisestä pois mielestäni. Se vaivaa minua monta päivää. Tajuan olevani ahne, kiittämätön ja turhamainen. Ymmärrän vasta nyt, miten täynnä ajatusmaailmani on mammonan valtaa. Kyse ei ole pohjimmiltaan rahapussini paksuudesta, vaan salakavalasti minuun tarttuneesta rakkaudesta tähän näkyvään maailmaan. Rakkaudesta, joka ilmenee milloin haluna kuluttaa, milloin sellaisena saituutena, joka ohjaa ne pienimmätkin rahavirrat vain omaan pussiinsa.

Lomareissuni on ohi, mutta olen jäänyt ajatusteni kanssa matkalle. Kuinka paljon ihminen tarvitsee elääkseen ja kuinka paljon ollakseen onnellinen?

Raamatussa (1. Tim. 6: 8) sanotaan, että "kun meillä on elatus ja vaatteet, tyytykäämme niihin". Voi, miten paljon enemmän ahneuden kanssa kamppaileva mieleni hamuaakaan, ja miten harvoin se osaa olla levollisen tyytyväinen ja kiitollinen omistamastaan.

Kuulin muutama päivä sitten tällaisen ajatuksen: "Kuvittele, että menettäisit yhtäkkiä kaiken, ja että hetken päästä saisitkin sen takaisin." Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää? Minut se herättää tajuamaan sen, mistä kaikesta saan olla juuri nyt kiitollinen.

"...suuri voitto onkin Jumalisuus yhdessä tyytyväisyyden kanssa", toteaa Paavali (1. Tim. 6: 6). Nii-in. Mikä rikkaus tässä ajatuksessa onkaan kätkettynä. Tiedän kokemuksesta, että tyytymättömyys tuo mukanaan tappiomielialan. Jeesus tarjoaa meille kuitenkin toisenlaista tietä. Tietä, jossa usko, tyytyväisyys ja voitto kulkevat käsi kädessä. Riittääkö se minulle?

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Suljetun oven takana

Se tunne, kun olet kovalla tohinalla menossa ostoksille, tartut ovenkahvaan, kiskaiset sitä, ja huomaat oven olevan tiukasti lukossa. Apteekki on kiinni, kauppa on suljettu ja edessä on monta pyhäpäivää. Ei auta kiukuttelu, ei kahvan tempominen. Ovi on ja pysyy kiinni. On odotettava.

Elämässä on paljon asioita, joiden toteutumista on odotettava. Kaikki alkaa siitä ajatuksesta, että haluan hankkia, tehdä tai saavuttaa jonkin asian. Teen asian edellyttämät valmistelut omalta osaltani, kuten haen työtä, alan säästää rahaa, opiskelen tai muuta sellaista. Odottaminen on usein silti aikaa, jolloin kaikki tuntuu pysähtyvän. Varsinkin, kun koen olevani valmis uuteen, mutta olosuhteiden pakosta se viimeinen ovi pysyy suljettuna. Minuutti tuntuu tunnilta ja kuukausi vuodelta. Se on usein aikaa, jolloin tuntuu, kuin olisin ahtaassa tuulikaapissa odottamassa sisäänpääsyä. Välillä koputan ovea asiallisen rauhallisesti ja välillä taon sitä itkunsekaisella ja turhautuneella mielellä. En osaa vain odottaa ja luovuttaa, vaan väsytän itseni, kun toivottua vastausta ei tule, ja ovi pysyy suljettuna. Takana oleva ovi on jo kiinni, mutta eteenkään en pääse.


"Miksi murehdit, minun sieluni, ja miksi olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä, minun kasvojeni apua, minun Jumalaani." (Psalmit 42: 12)

Olen elämässäni joutunut seisahtumaan kuvainnollisessa tuulikaapissani olevan peilin ääreen, kun ovi, jonka aukeamista olen odottanut, on pysynyt suljettuna. Vaikka olen ajatellut olevani valmis uuteen, peili on näyttänyt, että jotain olennaista on vielä minussa kesken, tai Jumalan aika ei ole vielä tullut, ja siksi ovi pysyy suljettuna. En ehkä ole vielä valmis luopumaan omasta yrityksestäni avata ovea, ja luovuttaa asiaa täysimääräisesti Jumalan hoidettavaksi Hänen aikataulussaan. Miksi olet niin ääneti, Jumala?

"Hän ilolla iloitsee sinusta, hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua, hän sinusta riemulla riemuitsee." (Sefanja 3: 17)

Raamattu toimii peilinäni, kun seison suljetun oven takana tuulikaapissani. Tekee kipeää laittaa pois asioita, joita Raamattu osoittaa löytyvän minun sydämestäni. Ne eivät ole niinkään ulkoisia tekijöitä, vaan sydämen ylpeyden aiheuttamia oireita, joihin haluaisin minulla olevan oikeus. Kateus niitä kohtaan, joiden ovi on jo auennut, syytösmieli Jumalaa tai ihmisiä kohtaan tai itsesääli, jonka lonkeroihin kietoutuessani katselen maailmaa vain omasta näkökulmastani. Suljetun oven takana minusta palaa pois asia kerrallaan.

"…että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa havaittaisiin paljoa kallisarvoisemmaksi kuin katoava kulta, joka kuitenkin tulessa koetellaan" (1. Piet. 1: 7)

Aikanaan ovi aukeaa ja ovesta sisään kävelee vähemmän itseään täynnä oleva ihminen, jonka elämän tuhkasta on alkanut hiljalleen versoa jotain uutta ja kaunista.

”Katso, minä olen avannut sinun eteesi oven, eikä kukaan voi sitä sulkea…” (Ilm. 3: 8)

"Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa?" (Jes. 43: 18-19)


perjantai 29. toukokuuta 2015

Kiitoksen aika


Kaikki päivän aikana saamani kiitokset ja kohteliaisuudet ovat kuin kauniita ruusuja kädessäni. Ihania nähdä ja niin kauniita katsella, Tänä iltana tahdon ojentaa tämän kimpun takaisin sinulle Jeesus. Tiedostan, että tämä kaikki hyvyys on tullut sinulta. Kiitos <3


Kiitos myös jokaiselle uudelle ystävälle, pienelle ja suurelle. Olen onnellinen, että tiemme kohtasivat ja saimme kulkea hetken matkaa yhdessä. Elämäni on rikkaampaa, koska sain tutustua teihin <3

perjantai 23. tammikuuta 2015

Reikä hampaassa

Hammaslääkärissä käymisestä oli ehtinyt vierähtää jo tovi jos toinenkin, kun tajusin, että olisi aika käydä tarkistuttamassa hampaat. Kun hampaissa ei ollut oireita, asia lykkääntyi lykkääntymistään, kunnes huomasin eräässä hampaassani reiän. Silloin päätin, että nyt se aika on varattava ja tartuin luuriin.

Sain ajan puolentoista kuukauden päähän ja hammastarkastuksen odotus alkoi. Lapsuuden lukuisat ikävät hammaslääkärimuistot tuoreessa muistissani alkoi jännitys odotuksen jatkuessa myös kasvaa yhä suurempiin mittoihinsa. Pelonsekaisesta odotuksesta irti päästäkseni kiirehdin hammaslääkäriin pääsyä ilmoittautumalla vapaaehtoiseksi peruutusajan ottajaksi pienelläkin varoitusajalla.

Odotin päiviä puhelinta silmäillen. Ei soittoa.

Eräänä päivänä jouduin laittamaan puhelimeni äänettömälle hetkeksi lapsen kerhon vuoksi, ja sillä aikaa tuli soitto! Vain 15 minuuttia myöhemmin huomasin soiton ja takaisin rimpauttaessani aika olikin jo mennyt.

Kului päiviä ja taas päiviä. Ei soittoa.

Lähdin sukuloimaan satojen kilometrien päähän muutamaksi päiväksi ja silloin alkoi tulla soittoja! Aikoja oli tarjolla useampikin, mutta 15 minuutin varoitusajalla ei hammaslääkäriin voitu tietenkään lähteä.

Odotus jatkui ja viimein oli oikea, virallinen hammaslääkärissäkäyntipäiväni. Menin jännittyneenä odotustilaan jo hyvissä ajoin. Ketään muita ei ollut paikalla. Pikku hiljaa odotushuone täyttyi ihmisistä ja kello löi kahdeksan.

Kaikki muut huudettiin sisään paitsi minut! Jäin yhä odottamaan.

Viimein käytävältä tuli hoitaja, joka kysyi nimeäni ja pyysi minua saapumaan sisään. Odotus päättyi. Jos jotain opin viimeisen puolentoista kuukauden aikana, niin sen, että odottavan aika on pitkä, ja että stressaamalla odottaminen ei auta asiaa pätkän vertaa. Päinvastoin. Stressauksen takia monta päivän pientä iloa jäi ehkä huomaamatta.

Tulihan se hammaskin lopulta korjattua ja myönnän nyt, että pelkokin osoittautui turhaksi.

lauantai 17. tammikuuta 2015

Ilo! :)

Olen iloinen!
Jeesus on niin ihana.... Hän on mahtava.... Hän on niin rakastava!
Olen rukoillut, että saisin kokea Hänen läsnäoloaan enemmän arjessani ja rukoukseeni on vastattu.
Arkeni rullaa samaa rataa kuin ennenkin. Kuitenkin tuntuu, että Jeesuksen rakkaus lämmittää kuin patteri sisällä ja luo valoaan sisimpääni.

Sitä on vaikea sanoin kuvata. Se täytyy itse kokea :)



Kiitos Jeesus, että saan olla Sinun omasi! Pidä mut aina lähelläsi....sydäntäsi vasten <3

perjantai 16. tammikuuta 2015

Uusi identiteetti


Kuka minä olen? Yleensä pyydettäessä esittelemään itseni kerron nimeni, esittelen perheeni, kerron, olenko työtön vai työelämässä ja mahdollisesti mainitsen jotain siitä, mitä teen vapaa-ajallani. Nämä kaikki määrittelyt kertovat jotain minusta, mutta syvällä sisimmässäni minulla on tätä vielä tarkempi oma identiteetti, käsitys siitä, kuka minä todella olen.

Kuten tiedämme, me ihmiset vertailemme usein ajatuksissamme itseämme toisiin ihmisiin. Omien arviointiemme sekä toisen ihmisten kommenttien perusteella muodostamme kuvan siitä, olemmeko jollakin tapaa huonompia tai parempia nämä vertailukohtana olevat ”toiset ihmiset”. Käsitykseemme voi vaikuttaa myös sukumme historia, omaisuuteemme määrä tai mikä tahansa asia, jonka perusteella teemme ihmisten välisiä vertailuja.

Kun tulin uskoon ja toivotin Jeesuksen tervetulleeksi elämäni Herraksi, sain Häneltä uuden identiteetin. En olisi enää ainoastaan vanhempieni lapsi vaan myös Jumalan lapsi ja perillinen. Mikä mahtava asia: olla yhtä aikaa se tuiki tavallinen tallustelija miljardien muiden ihmisten joukossa, ja samalla koko maailmankaikkeuden luojan ja kuninkaan oma lapsi, joka voi elää isänsä yhteydessä päivittäin. Sain sisimpääni Pyhän Hengen, joka todistaa yhdessä minun henkeni kanssa, että todella olen Jumalan lapsi (Room. 8:16).

Vanhempani kertoivat minulle lapsena, kuka ja millainen olen. Jos minua nimiteltiin muuksi, he palauttivat mieleeni, kuka todellisuudessa olin. Samalla tavoin Pyhä Henki opettaa Jeesuksen omia Raamatun sanan kautta ymmärtämään, keitä he Jumalan lapsina ovat ja millaiseksi heidän on mahdollista kasvaa. Sanoohan Jeesus Raamatussa, että ”Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä on lähettävä minun nimessäni…opettaa teille kaikki ja muistuttaa teitä kaikesta, minkä minä olen teille sanonut.” (Joh. 14: 26).

Vastaanottaessamme Jeesuksen elämäämme saamme voiman ja oikeuden tulla Jumalan lapsiksi (Joh. 1: 12). Saamme sisimpäämme uuden hengen, joka kasvattaa meitä kohti Isämme kaltaisuutta. Jeesus sanookin, että Jumalan valtakunta on jo sisäisesti meissä (Luuk. 17: 21). Tästä huolimatta, vaikka olen ollut jo kauan uskossa, huomaan, etten ole vielä kunnolla sisäistänyt uutta identiteettiäni Kristuksessa, vaan käyn elämässä usein ajatusmaailman tasolla tätä täysin hyödytöntä painia siitä, millainen muiden mielestä olen ja taistelen itsetunto-ongelmieni kanssa.

Kysyttäessä, rakastaako Jumala jotain ihmistä enemmän kuin toista, tai onko jokin ihminen Jumalan silmissä parempi tai arvokkaampi kuin joku toinen sen tähden, että hänellä on enemmän lahjoja kuin jollakin toisella, vastaan tietenkin ”ei”. Miksi? Koska tiedän, että Jumala rakastaa jokaista ihmistä tasavertaisesti, ja hän katsoo jokaista lastaan Kristuksen sovitustyön läpi, ja näkee meidät silloin hänelle täydellisesti kelpaavina ja samanarvoisina. Miksi siis vielä kadehdin jotain toista ihmistä? Todennäköisesti siksi, että katson häntä ja itseäni vanhasta identiteetistäni käsin, muodostan käsitykseni tämän maailman mittareiden ja ihmisarvostuksen mukaan, enkä muista, kuinka arvokas ja rakas Jumalalle olen, ja mitä omistan jo nyt Kristuksessa!

Ei Paavali turhaan muistuta: ”Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.” (Room. 12: 2). Mielen uudistumisen kautta voin viimein alkaa sisäistää sitä tosiasiaa, että ”hänen jumalallinen voimansa on lahjoittanut meille kaiken, mikä elämään ja jumalisuuteen tarvitaan, hänen tuntemisensa kautta, joka on kutsunut meidät kirkkaudellaan ja täydellisyydellään.” (2. Piet. 1: 3).

Ihmisten arvostus tuntuu hyvältä ja toki me inhimillisinä ihmisinä myös rohkaisua tarvitsemme. Kehottaahan Raamattu meitä siihenkin. Kuitenkin on tärkeää, että emme ikinä unohtaisi todellista identiteettiämme Kristuksessa, kuten tuhlaajapojan isoveli Jeesuksen vertauksessa (Luuk. 15). Poikien isän järjestäessä juhlat katuvana kotiin palanneelle pojalleen, isoveli närkästyi. Hän ajatteli, että isän kuuluisi sitä vastoin palkita hänet hänen ahkeruutensa ja moitteettoman käytöksensä vuoksi, koska hän oli kaikki nämä vuodet ollut isän apuna kotona veljen viilettäessä maailmalla. Tässä kertomuksessa ydinasia ei ole nuoremman veljen huonommuus tai isoveljen paremmuus, vaan heidän isänsä pyyteetön rakkaus molempia poikia kohtaan. Isä sanookin kertomuksessa vanhemmalle pojalleen leppeästi: muista, että saat aina olla kanssani, ja kaikki mikä on minun, on myös sinun! Vanhempi veli siis jo omisti isän rakkauden tähden kaiken, mitä isäkin, mutta hän ei ymmärtänyt asemaansa ja identiteettiään. Hän halusi saada näiden lisäksi vielä sitä, mitä tämä maailma tarjoaa itsetuntomme rakennusaineeksi: ihmisten arvostusta ja kunniaa, mikä kuitenkin on häilyvää ja katoavaa, ja mikä on useimmiten kateutemme, katkeruutemme ja riitojemme polttoainetta.

Sielunvihollinen on jo alusta lähtien noussut kapinaan Jumalaa vastaan ylpeyden ja siihen liittyvän ihmiskunnian tavoittelun kautta. Hän yrittää saada myös Jumalan lapset lankeamaan tähän ansaan, jotta unohtaisimme identiteettimme Jeesuksessa, eläisimme ihmisten arvostusta tavoitellen ja luopuisimme lopulta kokonaan uskostamme. Pietari opettaa sanoen: ”Pyrkikää sentähden, veljet, sitä enemmän tekemään kutsumisenne ja valitsemisenne lujaksi; sillä jos sen teette, ette koskaan lankea”. (1. Piet. 1: 10). Itse ymmärrän tämän kehotuksen tarkoittavan sitä, että minun tulee muistuttaa itseäni yhä uudelleen Jumalan minulle antamasta identiteetistä, että voisin alkaa ajatella ja kasvaa sen mukaisesti. Se, että olemme Jeesuksen työn tähden rakastettuja, armosta pelastettuja ja isämme silmissä äärettömän kallisarvoisia Jumalan lapsia, on identiteetti, joka antaa elämällemme vahvan perustan ja tyytyväisyyden.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Jumala on antaja

Minusta on mukavaa saada lahjoja. Lahja sinänsä voi olla vaikka kuinka pieni, mutta sen sisältämä ajatus siitä, että joku toinen on ajatellut juuri minua ja halunnut tuottaa iloa elämääni, on todella ihana! Lahja voi olla aineellisen tavaran lisäksi myös jotain aineetonta, kuten ajan antamista tai auttamista. Usein se ei pelkästään ilahduta, vaan on lähimmäisen kautta tuleva, kipeästi kaivattu vastaus Jumalan puoleen lähetettyyn rukoukseen tai jopa hätähuutoon.

Eri maalaisten ystävien kanssa ollessani olen törmännyt erilaisiin tapoihin suhtautua lahjoihin ja niiden antamiseen. Lahja on aina tärkeä ele, mutta tietyissä kulttuureissa pienikin lahja koetaan niin suurena eleenä, että se on välittömästi korvattava vielä suuremmalla vastalahjalla. Lahjasta saattaa tulla sen antohetkellä jopa taakka, koska saatu lahja muistuttaa saajaansa vielä täyttämättömästä velvollisuudesta korvata saamansa hyvyys jotenkin takaisin. Lahjan antaja taas hykertelee saatuaan ”voitettua” tämän erän ja vapautettuaan itsensä takaisinmaksusta.

Onko tällainen ”lahjasota” sitten todella aina vilpitöntä antamista ja saamista, vai ovatko motiivina sittenkin ylpeys ja oman aseman pönkittäminen? Lahjan antamisen todellinen motiivi paljastuu usein silloin, kun lahjan saaja ei enää käyttäydykään yhtä rakastettavasti kuin ennen, tai kun hän on jopa kiittämätön antamistasi lahjoista huolimatta. Ainakin minun on tunnustettava, että tällaisessa tilanteessa mieleeni nousee helposti katkeria ajatuksia lahjan saajasta sekä halu kelata filmiä taaksepäin, ja ottaa takaisin antamani lahjat, vaikka tällainen motiivi lahjoittamiselle on täysin väärin. Tai joskus käy jopa mielessä, että lahjat olisi pitänyt antaa sellaiselle henkilölle, joka arvostaa niin kutsuttua”jalouttani” enemmän. Tällaisessa tilanteessa en enää olekaan todellinen lahjoittaja, vaan olen ryhtynyt todellisuudessa käymään kauppaa vastapuolen kanssa; ostamaan lahjoillani hänen arvostustaan.

Toisaalta voimme kohdata tilanteita, joissa toinen osapuoli haluaa todella vilpittömästi antaa lahjan ilman mitään odotusta vastalahjasta. Jos ystävä ottaa lahjan vastaan iloiten, on antaja jo saanut palkkansa: antamisen ilon, ystävän huomion ja rakkauden. Joskus voi kuitenkin olla, että vastaanottaja kieltäytyy ottamasta lahjaa vastaan. Tilanne on hämmentävä ja herättää antajassa kysymyksiä siitä, oliko lahja huono vai oliko lahjan antajassa jokin vialla. Luulen, että lahjan torjuminen tuntuu ensisijaisesti koko lahjan antajan persoonan torjumiselta. Minä en kelvannutkaan ja se sattuu. Tällaisia me ihmiset olemme. Meissä on Jumalan meihin antama halu antaa, mutta itsekkään luontomme takia me emme osaa itsessämme olla antajia tai vastaanottajia Jumalan tarkoittamalla tavalla.

Jumala on antaja. Jumala antoi sinulle ja minulle elämän täällä maan päällä. Jos et usko siihen, katso ympärillesi. Puut, kukat, vesi, aurinko ja eläimet. Mikä niistä on ihmisen tänne tuomaa? Ei mikään. Silti Jumala aivan kuin tuhlaa meihin rakkauttaan ja lahjojaan. Vain päivän tai pari elävien kukkien kauneuskin on niin ylenpalttista, että aivan ihmetyttää, miten paljon Jumala satsaakaan niihin meidän iloksemme.

Me olemme Suuren Antajan, Jumalan, rakkauden kohteita. Hän ei tyytynyt luomaan meitä vain tätä rajallista aikaa varten, vaan Hän halusi antaa meille vielä enemmän: ikuisen elämän lahjan Hänen yhteydessään. Jumala tiesi, ettei meistä olisi käymään Hänen kanssaan tasaveroista lahjojen vaihtokauppaa syntiemme anteeksisaamiseksi. Silti niin moni ihminen yhä yrittää käydä vaihtokauppaa Jumalan kanssa. Me niin mielellämme tarjoaisimme hyviä tekojamme maksuksi synneistämme, mutta miten järjetöntä se onkaan! Ajattele, miten suuri Jumala on, ja silti Hän antoi meille lahjaksi kaikkensa eli itsensä! 

Kun Jeesus kaiken tuskan, pilkan ja piinan kärsittyään antoi henkensä ristillä, jokainen Hänestä vuotanut veripisara merkitsi sitä, että Hän tahtoi maksaa hinnan synneistämme ja ostaa meidät rakkaudellaan omakseen. Tämän kaikenko me poloiset yrittäisimme kuitata maksetuksi Jumalalle meidän omaa ylpeyttämme hivelevillä hyvillä teoilla, kun selän taakse piilottamamme reppu on samaan aikaan pullollaan itsekkyyttä, ahneutta, katkeruutta ja omahyväisyyttä? Raamatussa sanotaan: "Kaikki me olimme kuin saastaiset, ja niinkuin tahrattu vaate oli kaikki meidän vanhurskautemme (eli omat hyvät tekomme)." (Jes. 64: 6).

Lahja on hyödyllinen saajalleen vasta, kun se vastaanotetaan. Jumalan lahja on se, että tämän elämän päättyessä ”syntiesi velkakirja” revitään ja mitätöidään, koska uskoit Jeesukseen, otit Hänet sydämeesi ja annoit Hänen antaa anteeksi kaikki pahat tekosi, joita meillä jokaisella on pitkä liuta.

Jumala tahtoisi, että jättäisimme jo kaupankäynnin ja nöyrtyisimme tunnustamaan, että olemme syntisiä ja tarvitsemme Hänen lahjaansa, Jeesusta, pelastuaksemme. Silloin Jumala lahjan antajana saisi myös sen, mitä Hän ainoastaan meiltä haluaa: huomiomme, rakkautemme ja sydämemme, eli meidät itsemme!

Tiedätkö muuten, onko taivaassa jotain ihmisen tekemää?


Eräs asia on: Jeesuksen käsissä olevat naulanjäljet. Tuo ihmiskunnan julma vastaus Hänelle, joka tahtoi antaa meille kaikkensa.


lauantai 1. marraskuuta 2014

Valo merellä

Pitkän hiljaiselon jälkeen palaan jälleen kirjoittamaan blogiini. 


Laitan tähän kuvaksi merimaiseman, jonka voi kokea joko pelottavana tai turvallisena. Minulle tämä kuva puhuu turvasta ja luottamuksesta, jonka antaa tuo pimeän keskellä loistava majakan valo.

Kuvassa on kuin minun alukseni, joka seilaa elämän merellä. Se suunnistaa tuon vuorella olevan majakan valossa pimeydenkin keskellä. Elämäni valo tulee toivon Jumalalta, Jeesukselta Kristukselta, joka lupaa Raamatussa: "Rauhan minä jätän teille: minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö." (Joh. 14: 27).

Vaikka päivät lyhenee ja pimeys lisääntyy tässä kaamoksessa, pieni valo loistaa sitäkin kirkkaammin!

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Tarvitsemme toisiamme

Perheenjäsenet tarvitsevat toisiaan. Perheemme koostuvat erilaisista ja eri-ikäisistä persoonista, joilla kullakin on omat erityiset lahjansa ja kiinnostuksen kohteensa. Vaikka arjen aherrus ja kiireet syövät lähes jokaisessa perheessä yhteistä aikaa, ovat pienetkin yhdessäolon hetket korvaamattomia perheenjäsenille siksi, että niiden aikana voimme purkaa toisillemme sydäntämme, vaihtaa kuulumiset, lohduttaa, rohkaista ja osoittaa rakkautta käytännössä. Oikeastaan juuri rakkaus, anteeksianto ja niiden osoittaminen sitoo perheenjäsenet lujasti toisiinsa, jolloin perhe on vahva, erottamaton ja pystyy yhdessä puolustautumaan ulkoista uhkaa vastaan.



Jumalan ja hänen lastensa muodostama perhe: seurakunta on ydinperheeseen verrattuna valtavan suuri yksikkö, jonka sisään mahtuu vielä enemmän persoonallisuuksia kuin ydinperheeseen. Lisäksi tulemme eri tilanteista ja olosuhteista. On niitä, joita elämä on kuljettanut mutkikkaita rosoisia teitä ja niitä, joiden latu on ollut tasainen ja suora. Lähtökohdat elämälle ovat olleet kullekin erilaiset, mikä ei voi olla näkymättä itse kunkin elämässä. Silti kiireisen ja stressaavankin nykyajan keskellä seurakuntaperheen jäsenet tarvitsevat kipeästi toisiaan ja yhteyttä, jota voidaan kokea vain viettämällä aikaa toistemme ja Jumalan yhteydessä!

Katto, lattia ja seinät muodostavat rakennuksen, mutta eivät kotia. Rakennus muuttuu kodiksi sen asukkaiden ja heidän välisen yhteytensä myötä. Samoin kaunis kirkkorakennus laajoine toimintoineen ei muodosta seurakuntakotia, vaan seurakuntakoti muodostuu jokaisesta sen jäsenestä, joilla on elävä yhteys ja rakkaus perheen päähän Jeesukseen sekä toisiinsa. Yhteiselo seurakuntaperheen kesken ei ole kitkatonta, mutta Isän tahto ja suoranainen käsky on antaa uudelleen ja uudelleen anteeksi toisillemme, kitkeä joka ikinen katkeruuden juuri ennen kuin se pääsee kasvamaan ja tekemään häiriötä, eli rikkomaan sitä kallisarvoista yhteyttä, joka seurakuntalaisten välille on tarkoitettu (Heb. 12:15).

”Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi; mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14-15.) Kun todella menemme itseemme tämän Jeesuksen yksiselitteisen käskyn kohdalla, onko meillä enää varaa olla antamatta anteeksi toisillemme? Katson peiliin ja totean: ei ole.

Saarnaajan kirjan paikka osoittaa mielestäni elintärkeät ja olennaiset seikan myös seurakuntaperheen jäsenille: ”Kahden on parempi kuin yksin, sillä heillä on vaivannäöstänsä hyvä palkka. Jos he lankeavat, niin toinen nostaa ylös toverinsa; mutta voi yksinäistä, jos hän lankeaa! Ei ole toista nostamassa häntä ylös”. Lisäksi Saarnaaja jatkaa: ”yksinäisen kimppuun voi joku käydä, mutta kaksi pitää sille puolensa. Eikä kolmisäinen lanka pian katkea.” (4: 9-10, 12). 

Miksi siis seurakuntayhteyttä tarvitaan? - Yhdessä voimme saavuttaa enemmän; toinen toistamme tukien nousemme kaaduttuamme yhä uudelleen pystyyn; koemme yhteydessä Jeesukseen ja toisiimme lämpöä ja hengen paloa, eikä meidän uskomme hiivu tai peräti sammu jäätyämme yksin. Lisäksi kohdatessamme raskaita koettelemuksia ja taisteluja, on meillä perhe, joka taistelee rukouksin rinnallamme, ja näin kolmisäikeinen lanka: sinä, minä ja Jeesus pysymme yhdessä. Erottamattomina.


Jeesuksen johtama seurakunta koostuu armahdetuista syntisistä, joilla on keskenään uskon kautta syntynyt sydämien yhteys. Se ei erottele tai torju erivärisiä ja -taustaisia ihmisiä, vaan rakastaa heidät joukkoonsa Kristuksen rakkaudella. Rakkaus ei ole tunnetila, vaan tahtomaailman päätös: rakastan sinua sisareni ja veljeni, koska Jeesuskin rakastaa meitä. Rukoillaan, että seurakuntamme saisivat olla Jumalan armon ja rakkauden kohtaamispaikkoja meille epätäydellisille, mutta Jeesuksen sovitustyön kautta armahdetuille ihmisille.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Jalat maassa, sydän taivaassa

Olen kuullut läpi elämäni puhetta Jeesuksen takaisin tulosta. Lapsena koin Jeesuksen takaisin tulon hieman jännittävänä, mutta samalla mukavana asiana. Silloin pääsisin lentämään Jeesuksen luo, ja silittämään Hänen kanssaan kesyä leijonaa kultakaupungin liepeillä olevalle kukkaniitylle. Olin jo tuolloin uskossa Jeesukseen ja tiesin, että Jeesuksen tulo olisi onnen päivä Häneen uskoville ihmisille.



Nuorena aikuisena aloin kokea ahdistavia tunteita Jeesuksen takaisintuloa kohtaan. Halusin päästä ennen sitä toteuttamaan unelmiani, joita kenellä tahansa nuorella tässä elämässä on. Ajattelin, että Jeesuksen pikainen paluu merkitsisi sitä, että minun elämäni loppuisi ennen kuin se olisi edes kunnolla päässyt alkamaan. Minusta tuntui, että vasta silloin, kun olisin ikääntynyt ja lähes joka ikävaiheen tässä elämässä nähnyt, voisin alkaa kaivata Jeesuksen takaisintuloa.

Nuoren uskovan arjen täyttivät kaverit, opiskelu, harrastukset ja toiminta seurakunnassa. Jeesus oli kuitenkin mukana elämässäni edelleen, ja pyysin Häneltä usein apua rakentaakseni tulevaisuutta tässä maailmassa.  Ajatukseni ja unelmani suuntautuivat pääasiassa ammattiin, perheeseen, hankintoihin ja harrastuksiin. Torjuin ikuisuusulottuvuuden ajatuksistani, jottei se häiritsisi elämääni. 

Iankaikkisuustoivo olisi minulla uskon myötä ”jemmassa” – ikään kuin varalla, jos jonakin päivänä olisi pakko kuolla tai tulla ylöstemmatuksi täältä pois. Minulle riitti, että uskoni auttaisi minua rakentamaan tänne maan päälle itselleni yltäkylläistä elämää. Uskoin jopa lapsellisesti siihen, että Jeesus varjelisi minut kaikilta elämän vastoinkäymisiltä.

 Kun sitten niin ei tapahtunut, putosin haavelinnoistani maahan rytinällä. ”Missä olet Jumala?”, ”Etkö rakasta enää minua?”, ”Onko sinua edes olemassa?”, ”Miksi sallit minulle tätä ja tätä?”. Jouduin kohtaaman ajatuksen kuolemasta ja ikuisuudesta, ja se pelotti minua suunnattomasti. Koko siihenastinen uskonelämäni ja muulle kuin Jumalan sanalle rakentamani käsitykset räjäytettiin maahan. Olin ollut muuttumassa ihmiseksi, joka on pannut toivonsa Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi ja unohtanut ikuisuuden. Paavali kuvaa tällaisia ihmisiä kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammaksi! (1. Kor. 15: 19).

Olin tullut muovailtavaksi savenvalajan pöydälle, koska Hän näki, että savi oli menossa pilalle. Olin alkanut unohtaa ajatuksistani matkani määränpään, ja siksi etsin tarkoitusta elämälleni sinänsä hyvistä, mutta tärkeysjärjestyksessä toissijaisista asioista.

Omien käsitysteni räjäytystyömaalla tartuin pitkästä aikaa Raamattuuni kuin janoinen ja nälkäinen. Sana alkoi elää ja puhua juuri minulle - toisin kuin koskaan aiemmin. Muistin uudelleen ikuisuuden ja määränpääni. Löysin uskonnollisen haaleuden sijaan Jeesuksen, hänen verensä ja voittonsa Golgatalla ja minulle tuli suuri halu tehdä parannusta.  Tajusin, että elämä Jeesuksen seurassa täällä maan päällä voisi olla enemmän, kuin mitä olin siihen asti kokenut, jos asettaisin sydämeni, ajatukseni ja kiinnostukseni Häneen tämän maailman asioiden sijaan. Herran viitoittamalla tiellä olisi monia mielenkiintoisia asioita ja tehtäviä odottamassa siihen asti, kuin Hän tulee takaisin.


Tänään olen yhä se sama savi, se sama ihminen valajan kädessä, mutta elämäni on nyt sisäisesti rikkaampaa kuin ennen, sillä tiedostan, mihin olen matkalla ja kuka on elämäni Herra ja suurin rakkaus. Jalkani ovat maan pinnalla ja iloitsen elämästäni tässä ajassa, mutta sydämen silmät katsovat samalla odottaen määränpäähäni taivaaseen, josta rakas kuninkaani Jeesus on tulossa takaisin!