Jeesuksen rakkaus - täytä sydämeni

Lähden seurakunnan kokouksesta. On ollut hienoa olla yhdessä ja oppia uutta Jeesuksesta ja Hänen rakkaudestaan. Ajamme kotiin viettämään rauhallista sunnuntaipäivää. Juuri, kun olen ottamassa herkulliselta tuoksuvaa ruokaa pois uunista, ovikello soi. Ovella on ihminen, joka on joskus loukannut minua ja johon olen joutunut pettymään. Hän tarvitsee nyt apua ja haluaa jutella. Sadasosasekunneissa käyn sisimmässäni suuren kamppailun siitä, kuinka suhtaudun häneen. Olen harmissani ja ärsyyntynyt. Olen pettynyt, kun päiväni suunnitelmat menivät sekaisin ja en ole auttamistuulella. Tiedän, ettei avuntarvitsija pysty vastavuoroisesti auttamaan minua, ja minusta tuntuu, ettei hän osaa olla edes kiitollinen siitä, että avasin hänelle jo oven. Sisintäni puristaa, koska en haluaisi kohdata häntä oman kipuni takia. Vaikka päiväkokouksesta on kulunut vain kaksi tuntia, olen jo miltei unohtanut Jeesuksen rakkautta käsitelleen päivän saarnan, jolle lausuin seurakunnassa aameneni. Olen kuin umpikujassa itseni kanssa, koska tiedän, mitä Jeesus tekisi, mutta minulla ei ole rakkautta itsessäni. Herra auta minua!

Edellä mainittu kuvitteellinen esimerkki osoittaa ihmislähtöisen rakkauden rajallisuuden. Olen itse tullut huomaamaan, miten vaikeaa on todella rakastaa. Rakastaa lähimmäistä Jumalan tavalla: pyyteettömästi. Vaikka rakkauden kohde ei ikinä muuttuisi rakastettavammaksi, luotettavammaksi, kiitollisemmaksi tai vaikka hän ei koskaan voisi tai edes yrittäisi maksaa takaisin osoittamani rakkautta ja vaivannäköä. Toisin sanoen: rakastaa toista ihmistä Jeesuksen rakkaudella.

Monia seurakunnan työmuotoja olisi periaatteessa mahdollista suorittaa rutiinilla vuodesta toiseen ilman rakkautta Jumalaan tai lähimmäisiin - silkasta velvollisuudentunnosta, tottumuksesta, pelosta tai oman aseman pönkittämisen vuoksi. Olisiko tällaisesta palvelemisesta sitten pysyvää hyötyä, jos ei sen suurimpana motiivina olisi rakkaus Jeesukseen ja sitä myöden todellinen hätä Jumalalle arvokkaiden ihmissielujen pelastuksesta? 

Apostoli Paavali toteaa tällaisesta rakkaudettomasta hengellisestä toiminnasta ja laupeudentyöstä näin: ”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen. Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi. Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi.” (1. Kor. 13: 1-3).

Edellä mainitun luettelon hengelliset teot kuulostavat mielestäni suurilta ja tavoittelemisen arvoisilta. Tuntuisi yhtäkkiä ajatellen, että monet Jumalan valtakunnan laajenemista hidastavat asiat olisivat kuin poispyyhkäistyjä, jos osaisimme ihmisten ja enkelien kielet, tietäisimme kaiken tiedon, omaisimme vuoria siirtävän uskon ja antaisimme pois kaiken omaisuutemme köyhille. Kuitenkin, ilman Kristuksen rakkautta tämä kaikki toiminta olisi Paavalin mukaan sama ”kuin ei mitään”. Eikö tämä olekin ihmisjärjelle vaikea asia käsittää? Paavali kyllä kehottaa myöhemmässä luvussa pyrkimään osalliseksi hengellisistä lahjoista, mutta aivan ensiksi hän muistuttaa meitä tavoittelemaan rakkautta.

Miksi sitten on niin vaikeaa rakastaa? Varmaankin siksi, että tuota pyyteetöntä rakkautta ei yksinkertaisesti ole meissä ihmisissä itsessään. Jumala on viime aikoina laittanut minut miettimään sitä, miten paljon minulla jo on tietoa Jeesuksesta ja miten paljon ahkeroin hengellisten työtehtävien parissa, mutta miten alussa olen vasta siinä, että Hänen rakkautensa saisi todella valloittaa sydämeni ja vaikuttaa uskooni. Olen joutunut puntaroimaan, onko uskonelämäni todella rakkaussuhde Jeesukseen, jolloin vietän aikaa Hänen kanssaan ja teen hengellistä työtäkin rakkaudesta Häneen? Vai onko uskonelämäni alkanut muistuttaa enemmän työsuhdetta, jossa minä ahkeroin ja paiskin hommia tehdäkseni Jumalan tyytyväiseksi ja aikani ei riitä edes hiljentymään hetkeksi Hänen yhteydessään?

Asia vetää minut hiljaiseksi ja mietteliääksi. Ehkäpä sinutkin?

Jeesuksella ei ole kiire. Hän haluaa olla yhteydessä minuun ja sinuun, ja Hän odottaa, koska meillä olisi Hänelle aikaa. Hän rakastaa meitä valtavasti! Mitähän tapahtuu, jos alan raivata arjestani hiukan enemmän aikaa Jeesukselle? Uskon, että minun ei silloin tarvitse enää miettiä niin paljon sitä, miten ja ketä pystyisin rakastamaan, vaan se Jeesuksen rakkaus, jota itse saan kokea, tulvii väistämättä ylitse ja myös lähimmäiseni tulevat saamaan tästä siunauksesta osansa.