Arkihuoleni kaikki heitän

Epävarmuus, jännitys, muistikapasiteetin äärimmilleen venyminen. Ajatuksen juoksun jumiutuminen, kun tietoa tulee enemmän kuin pystyy vastaanottamaan. Keltaisia muistilappuja yltympäri, ja silti kalvava tunne siitä, onko varmasti muistanut kaiken. Hölmöläisyyden kokemus, kun ei vielä osaa, eikä tiedä edes mitä kysyä ja keneltä. "Olitkos sinä nyt se Kaija, Kaarina, Raija vaiko kenties Maija?", "Olemmekos jo tavanneet? -Jaa, juuri eilenkö? Kas, kun pääsi unohtumaan". 

Aloittaminen uudessa työssä on omanlaisensa shokki, joka on minussa herättänyt edellä kuvattuja tuntemuksia ensimmäisten viikkojen aikana. Tunne on epämiellyttävä, mutta väistämätön. Tunteen sietämisessä auttaa sen kun muistaa, ettei minua sentään palkattukaan kaikentietäväksi ja -osaavaksi robotiksi, vaan ihan tavalliseksi työntekijäksi. Pinnistysten ylärajan ylittävä pinnistelykään ei siis voi tuottaa tämän nopeampaa asioiden omaksumista. On vain rentouduttava, ja uskottava siihen, että ajallaan ne rutiinit muodostuvat.

Olen kiitollinen työstäni, ja siitä, että Jumala on antanut jokaiseen päivään tarvittavat voimavarat. Elämään on tullut uusia ihmisiä ja uudenlaista tekemistä. Joulun lähestyessä on uuden arjen keskellä hyvä laulaa tuttua ja kaunista joululaulua: "Arkihuolesi kaikki heitä". On ihanaa, kun saan heittää arkihuoleni, pienet ja suuret, Jeesukselle. Hän pitää minusta huolen!