Kuka minä olen? Yleensä pyydettäessä esittelemään itseni kerron nimeni, esittelen perheeni, kerron, olenko työtön vai työelämässä ja mahdollisesti mainitsen jotain siitä, mitä teen vapaa-ajallani. Nämä kaikki määrittelyt kertovat jotain minusta, mutta syvällä sisimmässäni minulla on tätä vielä tarkempi oma identiteetti, käsitys siitä, kuka minä todella olen.
Kuten tiedämme, me ihmiset vertailemme usein ajatuksissamme itseämme toisiin ihmisiin. Omien arviointiemme sekä toisen ihmisten kommenttien perusteella muodostamme kuvan siitä, olemmeko jollakin tapaa huonompia tai parempia nämä vertailukohtana olevat ”toiset ihmiset”. Käsitykseemme voi vaikuttaa myös sukumme historia, omaisuuteemme määrä tai mikä tahansa asia, jonka perusteella teemme ihmisten välisiä vertailuja.
Kun tulin uskoon ja toivotin Jeesuksen tervetulleeksi elämäni Herraksi, sain Häneltä uuden identiteetin. En olisi enää ainoastaan vanhempieni lapsi vaan myös Jumalan lapsi ja perillinen. Mikä mahtava asia: olla yhtä aikaa se tuiki tavallinen tallustelija miljardien muiden ihmisten joukossa, ja samalla koko maailmankaikkeuden luojan ja kuninkaan oma lapsi, joka voi elää isänsä yhteydessä päivittäin. Sain sisimpääni Pyhän Hengen, joka todistaa yhdessä minun henkeni kanssa, että todella olen Jumalan lapsi (Room. 8:16).
Vanhempani kertoivat minulle lapsena, kuka ja millainen olen. Jos minua nimiteltiin muuksi, he palauttivat mieleeni, kuka todellisuudessa olin. Samalla tavoin Pyhä Henki opettaa Jeesuksen omia Raamatun sanan kautta ymmärtämään, keitä he Jumalan lapsina ovat ja millaiseksi heidän on mahdollista kasvaa. Sanoohan Jeesus Raamatussa, että ”Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä on lähettävä minun nimessäni…opettaa teille kaikki ja muistuttaa teitä kaikesta, minkä minä olen teille sanonut.” (Joh. 14: 26).
Vastaanottaessamme Jeesuksen elämäämme saamme voiman ja oikeuden tulla Jumalan lapsiksi (Joh. 1: 12). Saamme sisimpäämme uuden hengen, joka kasvattaa meitä kohti Isämme kaltaisuutta. Jeesus sanookin, että Jumalan valtakunta on jo sisäisesti meissä (Luuk. 17: 21). Tästä huolimatta, vaikka olen ollut jo kauan uskossa, huomaan, etten ole vielä kunnolla sisäistänyt uutta identiteettiäni Kristuksessa, vaan käyn elämässä usein ajatusmaailman tasolla tätä täysin hyödytöntä painia siitä, millainen muiden mielestä olen ja taistelen itsetunto-ongelmieni kanssa.
Kysyttäessä, rakastaako Jumala jotain ihmistä enemmän kuin toista, tai onko jokin ihminen Jumalan silmissä parempi tai arvokkaampi kuin joku toinen sen tähden, että hänellä on enemmän lahjoja kuin jollakin toisella, vastaan tietenkin ”ei”. Miksi? Koska tiedän, että Jumala rakastaa jokaista ihmistä tasavertaisesti, ja hän katsoo jokaista lastaan Kristuksen sovitustyön läpi, ja näkee meidät silloin hänelle täydellisesti kelpaavina ja samanarvoisina. Miksi siis vielä kadehdin jotain toista ihmistä? Todennäköisesti siksi, että katson häntä ja itseäni vanhasta identiteetistäni käsin, muodostan käsitykseni tämän maailman mittareiden ja ihmisarvostuksen mukaan, enkä muista, kuinka arvokas ja rakas Jumalalle olen, ja mitä omistan jo nyt Kristuksessa!
Ei Paavali turhaan muistuta: ”Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.” (Room. 12: 2). Mielen uudistumisen kautta voin viimein alkaa sisäistää sitä tosiasiaa, että ”hänen jumalallinen voimansa on lahjoittanut meille kaiken, mikä elämään ja jumalisuuteen tarvitaan, hänen tuntemisensa kautta, joka on kutsunut meidät kirkkaudellaan ja täydellisyydellään.” (2. Piet. 1: 3).
Ihmisten arvostus tuntuu hyvältä ja toki me inhimillisinä ihmisinä myös rohkaisua tarvitsemme. Kehottaahan Raamattu meitä siihenkin. Kuitenkin on tärkeää, että emme ikinä unohtaisi todellista identiteettiämme Kristuksessa, kuten tuhlaajapojan isoveli Jeesuksen vertauksessa (Luuk. 15). Poikien isän järjestäessä juhlat katuvana kotiin palanneelle pojalleen, isoveli närkästyi. Hän ajatteli, että isän kuuluisi sitä vastoin palkita hänet hänen ahkeruutensa ja moitteettoman käytöksensä vuoksi, koska hän oli kaikki nämä vuodet ollut isän apuna kotona veljen viilettäessä maailmalla. Tässä kertomuksessa ydinasia ei ole nuoremman veljen huonommuus tai isoveljen paremmuus, vaan heidän isänsä pyyteetön rakkaus molempia poikia kohtaan. Isä sanookin kertomuksessa vanhemmalle pojalleen leppeästi: muista, että saat aina olla kanssani, ja kaikki mikä on minun, on myös sinun! Vanhempi veli siis jo omisti isän rakkauden tähden kaiken, mitä isäkin, mutta hän ei ymmärtänyt asemaansa ja identiteettiään. Hän halusi saada näiden lisäksi vielä sitä, mitä tämä maailma tarjoaa itsetuntomme rakennusaineeksi: ihmisten arvostusta ja kunniaa, mikä kuitenkin on häilyvää ja katoavaa, ja mikä on useimmiten kateutemme, katkeruutemme ja riitojemme polttoainetta.
Sielunvihollinen on jo alusta lähtien noussut kapinaan Jumalaa vastaan ylpeyden ja siihen liittyvän ihmiskunnian tavoittelun kautta. Hän yrittää saada myös Jumalan lapset lankeamaan tähän ansaan, jotta unohtaisimme identiteettimme Jeesuksessa, eläisimme ihmisten arvostusta tavoitellen ja luopuisimme lopulta kokonaan uskostamme. Pietari opettaa sanoen: ”Pyrkikää sentähden, veljet, sitä enemmän tekemään kutsumisenne ja valitsemisenne lujaksi; sillä jos sen teette, ette koskaan lankea”. (1. Piet. 1: 10). Itse ymmärrän tämän kehotuksen tarkoittavan sitä, että minun tulee muistuttaa itseäni yhä uudelleen Jumalan minulle antamasta identiteetistä, että voisin alkaa ajatella ja kasvaa sen mukaisesti. Se, että olemme Jeesuksen työn tähden rakastettuja, armosta pelastettuja ja isämme silmissä äärettömän kallisarvoisia Jumalan lapsia, on identiteetti, joka antaa elämällemme vahvan perustan ja tyytyväisyyden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti