Sain ajan puolentoista kuukauden päähän ja hammastarkastuksen odotus alkoi. Lapsuuden lukuisat ikävät hammaslääkärimuistot tuoreessa muistissani alkoi jännitys odotuksen jatkuessa myös kasvaa yhä suurempiin mittoihinsa. Pelonsekaisesta odotuksesta irti päästäkseni kiirehdin hammaslääkäriin pääsyä ilmoittautumalla vapaaehtoiseksi peruutusajan ottajaksi pienelläkin varoitusajalla.
Odotin päiviä puhelinta silmäillen. Ei soittoa.
Eräänä päivänä jouduin laittamaan puhelimeni äänettömälle hetkeksi lapsen kerhon vuoksi, ja sillä aikaa tuli soitto! Vain 15 minuuttia myöhemmin huomasin soiton ja takaisin rimpauttaessani aika olikin jo mennyt.
Kului päiviä ja taas päiviä. Ei soittoa.
Lähdin sukuloimaan satojen kilometrien päähän muutamaksi päiväksi ja silloin alkoi tulla soittoja! Aikoja oli tarjolla useampikin, mutta 15 minuutin varoitusajalla ei hammaslääkäriin voitu tietenkään lähteä.
Odotus jatkui ja viimein oli oikea, virallinen hammaslääkärissäkäyntipäiväni. Menin jännittyneenä odotustilaan jo hyvissä ajoin. Ketään muita ei ollut paikalla. Pikku hiljaa odotushuone täyttyi ihmisistä ja kello löi kahdeksan.
Kaikki muut huudettiin sisään paitsi minut! Jäin yhä odottamaan.
Viimein käytävältä tuli hoitaja, joka kysyi nimeäni ja pyysi minua saapumaan sisään. Odotus päättyi. Jos jotain opin viimeisen puolentoista kuukauden aikana, niin sen, että odottavan aika on pitkä, ja että stressaamalla odottaminen ei auta asiaa pätkän vertaa. Päinvastoin. Stressauksen takia monta päivän pientä iloa jäi ehkä huomaamatta.
Tulihan se hammaskin lopulta korjattua ja myönnän nyt, että pelkokin osoittautui turhaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti