Touhukkuuden kukkulat ja laiskuuden laaksot

Mietin, kirjoittaisinko ihmisen ahkeruudesta vai laiskuudesta. Nämä kaksi käsitettä vilisevät ainakin itselläni usein arkikielessä, kun vertailen tekemisiäni aiempien päivieni tekemisiin, tai toisten kanssamatkaajien tekemisiin.

Kuka haluaisi kantaa laiskan viittaa? Jos ovikellosi soi ja oven takana oleva ihminen tokaisee ensimmäisiksi sanoikseen: ”Oletpa sinä ollut ahkera! Matotkin ovat mattotelineellä tuulettumassa!”, toivotat oven takana olijan todennäköisesti lämpimästi tervetulleeksi sisälle. Saatat sanoa itsetyytyväinen hymynkare huulillasi: ”Noo, eipä tässä nyt vielä mitään. Enhän toki ole vielä tälle päivälle muuta kuin tehnyt ne siivot, paistanut viisi pellillistä pullia, ajanut nurmikon ja pessyt saunan. ”. Vaatimattomaan sävyysi saatat vähätellä sitä, miten laiska olet sittenkin ollut eilispäivään verrattuna, jolloin pesit samana päivänä ikkunat ja autot, tyhjensit lähimetsän mustikoista ja vaihdoit verhot kaikkiin ikkunoihin.

Kuvittelepa, että ovesi takana seisoisi jokin lauantai-aamu ylipirteä naapurisi, joka kysyisi: ”Aiotko laisinkaan viedä mattojasi sisälle, kun nehän ovat olleet siinä jo eilisillasta, ja täksi päiväksi on luvattu sadetta?”. ”Minä tuossa juuri leivoin viisi kuivakakkua aamukahvin lomassa, ja katselin ihmetellen teidän pihaan, että ollaanko teillä vielä unten mailla tähän aikaan päivästä”. Kuinka lämpimästi, toivottaisit tämän tulijan sisään? Veikkaan, että itse aloittaisin samassa selitysten ryöpyn siitä, miten kovasti eilen oli hommaa, ja miten näillä rahkeilla ei yksinkertaisesti enää pystynyt kantamaan niitä mattoja illalla sisään, kun on tässä ollut yhtä ”hulabaloota” tämä elämä. Miksi tämä kaikki selittely? Siksi, ettei toinen vain luulisi minua LAISKAKSI!

Olen huomannut, että tälle maapallolle mahtuu ihmisiä moneen eri vauhtiluokkaan myös tekemisten suhteen. Yhdet ovat pikajuoksijoita, joilta löytyy räjähtävää energiaa suorittaa yhdessä päivässä suunnaton määrä asioita, mutta sitten seuraavat päivät menevät palautuessa ja revähdyksistä toipuessa. Toiset ovat maratoonareita, jotka ovat tasaisen kestäviä tekemisissään. Olipa aamu, päivä tai ilta, ovat tällaiset, kenties Duracel-paristoilla käyvät henkilöt puurtamassa aina jonkin asian kimpussa. Sitten on lepposia kävelijöitä, joilla kuluu aikaa käynnistymiseen ja suunnittelemiseen, ja itse tekemisen toteutuskin voi olla pitkissä kantimissa. Vaikka ulkopuolisista näyttäisikin, että mitään ei tapahdu, voi tällainen tekijä kokea itse olevansa työn touhussa, sillä hiljaa hyvää tulee.

Itse olen kokenut perinteisesti kuuluvani pikajuoksija-tyyppiin, jonka suoritusdiagrammissa on välillä jyrkkää ylämäkeä kohti ”touhukkuuden kukkuloiden” lakipistettä. Tämän jälkeen seuraa usein – ylämäen jyrkkyydestä riippuen - suoritustason lasku joko jyrkästi tai loivasti kohti ”laiskuuden laaksoa”.

Touhukkuuden kukkulat ja laiskuuden laaksot on vain otettava luonnollisena osana elämää. Jos siis huomenna naapurini tamppaa sata mattoa onnellisena, niin antaa tampata. Jos en itse saa aikaiseksi mitään perustoimintoja kummempaa, mutta olen lähipiirilleni sentään ihmismoisesti käyttäytyvä seuralainen, lienee päivä vähintäänkin onnistunut. Guinnesin ennätystehtailu päivän suoritteissa ei ilahduta ketään, jos päivän päätteeksi sohvalla valittaa kiukkuinen ja toisia velkova känkkäränkkä. Eletäänpä siis ihmisiksi - tekemisten vauhtiluokasta riippumatta :)