Paikkakuntalaistuminen

Paikkakuntalaistuminen on mielenkiintoinen prosessi. Syntymäpaikkakunnalla asuessaan tuossa prosessissa on automaattisesti, jolloin sitä ei taida erityisemmin huomatakaan. Kuitenkin, kun kotipaikkakunnaltaan muuttaa muualle, joutuu väistämättä kohtaamaan uuden paikkakunnan erityispiirteitä, sen ihmisten käytöstapoja ja puheenpartta. Näitä erityispiirteitä verrataan sitten omaan kotipaikkakuntaan, joko ihailevaan tai vähättelevään tyyliin: ”Meidän käpykylässä ei kyllä ollut näin mainioita erikoisliikkeitä.” tai ”Oli meidän pitäjässä sentään kunnollinen palvelu apteekissa, toisin kuin täällä.”

Itse läksin aikoinaan maailmalle parikymppiselle tyypillisellä, ”käpykyläläisyyteen” kyllästyneellä asenteella. Uudessa kaupungissa sijaitsevat kerrostalot tuntuivat yllättävän korkeilta, ja tunnelma suuremmassa kaupungissa oli kiehtova. Uuden kaupungin kaksikielisyys tuntui hauskalta yksityiskohdalta, ja törmäsin opiskeluaikana eri puolilta Suomea muuttaneisiin opiskelukavereihin, joiden murretta tuli ihmeteltyä. Tuossa vaiheessa koin, ettei minun kotikaupunkini juurikaan erottunut muista ”käpykylistä”, tai että minulla ei ollut edes oikeaa murretta.

Opiskelupaikkakunnalla en ikinä paikkakuntalaistunut. Side kotikaupunkiin oli ilmeisesti vielä niin vahva, ja nuoruuden innossa en ajatellut vielä juurtuvani uudelleen. Muutaman vuoden ”käpykyläläisyyttä” karistettuani, tuli eteen muutto toiseen pikkukaupunkiin – johon jo lähdinkin mielelläni, ison kaupungin paikoitusongelmiin kyllästyneenä. Jälleen ihmettelin uuden paikkakunnan uutta, rempseää tyyliä ja omalaatuista murretta. Kaikki vastaantulevat olivat ihan outoa sakkia, ja niin edelleen.

Meni vuosi, toinen, kolmas ja neljäskin. Menin syntymäpaikkakunnalleni käymään ja siellä kauppaan. Vaatteita penkoessani kuulin parin eläkeläisen keskustelun. Hetkisen heidän puheitaan kuunneltuani hätkähdin, kun kuulin sen! Tuo on kotipitäjäni puhetyyli, rytmi ja murre! Olin hämmästynyt, miten erilaiselta puhe nykyään kuulosti korviini. Siinä oli jotain, joka muistutti minua lapsuudestani. Siinä oli sitä syntymäpaikkakunnan erikoisuutta! Tuon keskustelun kuultuani huomasin, että minusta oli tullut ulkopaikkakuntalainen, joka näkee entisen kotipaikkakunnan ulkopuolisen silmin, mikä oli aivan uutta. Vastaavasti nykyisellä asuinpaikkakunnalla aloin huomata, miten ennen niin outojen ihmisten kansoittama pitäjä muuttui paikaksi, jossa ei juuri tule sellaista kauppa-, terveyskeskus- tai kirjastoreissua, jolla ei tuttuja tulisi vastaan.

Olen alkanut paikkakuntalaistumaan. Juuret on suurelta osin (mutta ei varmaan ikinä kokonaan) nostettu maasta ja siirretty uuteen kasvuympäristöön. Murrekin pikkuhiljaa tarttuu. Ensin rytminä, sitten sanoina… Ja mitä ”käpykyläläisyyteen” tulee, olen alkanut arvostaa sitä ja pikkupaikkakunnan mutkattomampaa elämää yhä enemmän, ja viihdyn nykyään mainiosti synnyinkuntani kokoisessa pitäjässä.