Vapaaksi vaatimusten viidakosta

Tässäkö kaikki? Elämä tuntuu rullaavan meidän jokaisen kohdalla aamusta iltaan, päivästä ja vuodesta toiseen samaa taattua rataansa. Yhteiskunta muuttuu, asiat ”vanhanaikaistuvat” hurjalla vauhdilla. Pari vuotta sitten ostetut kengät ovat auttamattomasti liian kapeat, tylpät, väärän väriset tai korkuiset ja siksi lähes naurettavan näköiset luultavasti muidenkin mielestä, joten on vaan pakko heittää ne pois ja ajanmukaistua, olematta silti persoonaton ja helposti unohdettava massan mukana möngertäjä. Jokainen meistä haluaa olla jotakin erilaista, erikoista, ikimuistettavaa ja tärkeää. Älykkö, työn sankari, musiikin virtuoosi, supersisustaja, himomaratoonari, luova taiteilija, huippukokki, autoammattilainen, paras myyjä, tehokkain eläkeläinen, huomatuin lapsukainen. Lista olisi loputon, kuin myös lista niistä ihmisistä, jotka odottavat, että edes joku huomaisi, kiittäisi, hyväksyisi, rakastaisi lopultakin sitä sisäistä ihmistä, joka meissä jokaisessa pohjimmiltaan asuu - ilman kunnian ja urotekojen häilyvää kruunua.

Kun on perfektionisti eli täydellisyyttä tavoitteleva luonne, ajaa itsensä ajan myötä vaatimusten viidakkoon. Minä samoilin tuossa itse aiheuttamassani viidakossa vuosikausia ja väsytin itseni. En osannut olla tyytyväinen itseeni ja tekemisiini, vaan ajattelin, että olisi pitänyt tehdä tuo ja tuokin vielä paremmin. Koin huonoa omanarvontuntoa, ja jätin asioita yrittämättä epäonnistumisen pelossa, tarkoituksena elää riskitöntä elämää. 

”Kun ei edes yritä, ei mokaa, jne..” Tämä ruokki sisäistä tyytymättömyyttäni, mikä kumpusi omaa itseäni sättivänä ja vähättelevänä puhetyylinä, vaikka samalla yritin tehdä enemmän ja enemmän saadakseni toisten ihmisten ihailun. Kuvittelin sen olevan puhdasta nöyryyttä, mutta Jumala näytti minusta totuuden: se oli pohjimmiltaan ylpeän ihmisen säälittävä yritys saada huomiota ja arvonantoa. Kohota toisten silmissä, olla paras. Kerran kuulin sitten tällaisen toteamuksen: ”Riippumatta siitä, kuinka hyvä olet, tulee elämässä vastaan varmasti vielä joku parempi.” Haa, tässä se oli, totuus, joka kolahti.

Mihin olinkaan pyrkinyt? Olin asettanut omanarvontuntoni riippuvaiseksi ihmisten mielipiteistä ja ajanut itseni ansaan. Jumala alkoi puhua minulle siitä, mikä on tärkeää Hänelle: se salassa oleva, aito, teeskentelemätön ihminen. Jumala osoitti minulle, että halusin enemmän ihmisten hyväksyntää kuin Jumalan hyväksyntää, ja siksi elämäni ei ollut tältä osin tasapainossa. Kun ymmärsin tämän, se vapautti minut elämään armollisemmin itseäni ja toisia kohtaan. Kun Jumala kerran rakastaa ja arvostaa minua äärettömästi, se riittää.Tämän lisäksi elämässäni on ihmisiä, jotka rakastavat minua tällaisenaan, ja sekin riittää. Täydellisyydentavoittelusta ei tietenkään kokonaan pääse eroon, ja on tärkeää tehdä toimensa hyvin, mutta tuohon labyrinttiin ei kannata itseään ahdistaa.

Vain Jeesus on täydellinen, ja epätäydellisyytensä tunnustavan ihmisen tulee asettaa täysi luottamuksensa Häneen. Silloin saa terveen itsetunnon. Se vapauttaa elämään ja uskaltamaan. ”Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa.” Fil. 4: 13.